Jospa tästä olisi apua

No niin, vihdoin sain aloitettua edes jotain omaa, tämän blogin.

Jotain minne purkaa tarvetta kertoa asioita, ja luoda jotain. En koe olevani mitenkään erityisen taiteellinen, ihan tavallinen vain, mutta paine päässä alkaa olla sitä luokkaa että pakko saada joku kanava ulos. Jos tästä saisi sitä tarpeellista vastapainoa ja keinoa toteuttaa itseään mitä luulen   kaipaavani.

En aio tavoitella tällä mitään erityistä, en aio kertoa tarkemmin itsestäni enkä perheestäni. Vain ajatuksia, tajunnanvirtaa, oloa helpottamaan. Ei minulla päällisin puolin mitään hätää ole, voisi luulla päinvastoinkin, kun ei tiedä.

Niin, kun ei tiedä. Nykyään ei juuri tiedetä ihmisistä, mitä oikeasti kuuluu. Facebookiin päivitetään vain iloisia asioita, pidetään yllä tiettyä kuvaa. Vaikka ketuttaisi kuinka niin siitä ei kerrota. Mikä on tietysti viisastakin toisaalta. Ei vaan jaksa lukea niitä lässynlässyn juttuja jossa piilomainostetaan sitä kuinka mahtavaa ja onnellista oma elämä on, vaikka kaikki tietää että kaikilla on omat murheensa.

Siksi haluan kertoa edes jonnekin täysin suoraan asioista. Vaikeus on siinä että en halua että minua tunnistetaan. Täytyy siis yrittää pitää neutraalia linjaa, olla mainitsematta nimiä ja paikkakuntia.

On ollut raskaat pari vuotta. Tuntuu että liikaa kerralla paineita, henkisiä ja taloudellisia. On tullut tehtyä vääriä päätöksiä, jotka kaduttaa.  Asiaan vaikuttaa  myös se että olen ollut kotona lasten kanssa ja seinät tuntuu kaatuvan päälle. Kohta palaan töihin ja toivon hartaasti että se auttaa jaksamiseen. Toisaalta pelkään että asiat tulee entistä raskaammiksi ja uuvahdan kokonaan.

Lapset on ihania, valopilkku jolla jaksaa, vaikka hoitaminen juuri uuvuttaakin.  On mieskin hyvä mies ja ahkera. Mutta ilman lapsia ei olisi mitään, pelkkää harmautta.  Kuten tämä kesäkin, joka tuntuu vaan ilkeydeltä, epäreilulta peliltä ja syrjimiseltä. Ihan kuin lapsena koulussa, kun opettaja tuntui suosivan vain tiettyjä, silmää tekevien lapsia ja me tavikset saatiin vinoilua osaksemme. Taitaa mun ongelmani ja masennukseni lähteä jo sieltä, vaikka lapsuuteni ihan onnellinen onkin ollut, hyvä koti jne.

Niin tämä kesä. Vielä yksikin harmaa päivä niin en tiedä miten jaksan. Onneksi huomiselle on luvattu aurinkoa edes vähän. Tai ainakin poutaa. En hellettä kaipaa, kunhan tarkenisi ilman pitkähihaista ja saisi nauttia auringon paisteesta. Koko pitkä kevät odotettiin kesää, puettiin lapsille tumppuja ja kurahousuja sen iänikuisen tappelun kera. Kuuluu asiaan, mitäs luulit, itsehän lapsesi hankit...  Ilkeitä kommentteja kyllä riittäisi tähänkin. Mutta lienee sitä muutkin kuin lapselliset samoilla fiiliksillä, pettyneinä, väsyneinä ja syksyn harmautta ja loskaa pelolla odottavana. Kun olisi edes varaa lähteä aurinkoa etsimään, niinkuin naapureilla. Olen siis kateellinen, ei tee vaikeuksia myöntää sitä. Toisaalta he ovat hyvissä ammateissa, ahkerasti opiskelleet, ansaitsevatkin rahansa ja lomansa. Mutta olisi se nyt sentään reilua, jos taviskin saisi edes vähän auringonpaistetta.

Meillä on ollut paljon sairautta lähipiirissä, hautajaisia vietetty ja vietetään lisää, odotellaan vaan koska. Odottaminen se vasta piinaa onkin, että milloin, kun tiedetään että paluuta ei ole ja toinen vain kärsii. Parempi olisi lähteä yhtäkkiä, yllättäen, kunhan ei liian aikaisin, vaan sitten kun on jo vanha. Se painaa mieltä, tämä sairaus ja kuoleman odotus, se vaivaa että miten sitten kaikki reagoivat kun se tapahtuu, entä jos joku sairastuu surusta sitten kun se yllättää kuitenkin? Se suru nimittäin. Minä itken helposti kun kuulenkin ambulanssin äänen, eläydyn siihen hätään ja menettämisen pelkoon joka jollain silloin on. Pitää oikein pinnistellä että en säikäytä muita ja leimaudu kaheliksi.

On myöskin muita ongelmia läheisillä, masennusta, alkoholismia, homeongelmia, köyhyyttä, eroja ja lasten ikävää, työttömyyttä.. epätoivoa kun ei ole vaihtoehtoja. Kateutta ja jumiutumista vanhaan, uskalluksen puutetta ja lisää masennusta. Tunnistan itsessäni samat taipumukset vaikka koetankin pinnistellä etten olisi mistään riippuvainen, edes makeasta tai kahvista. Masennus näyttää jo saaneen otteen. Alkoholi on harvinainen vieras meillä, vaikka joskus joku holillinenkin juoma tulee kaupasta ostettua. Humalassa en halua enää koskaan olla, en halua menettää kontrolliani enää niinkuin teinivuosina. Onneksi olen päässyt siitä suomalaisesta meiningistä eroon lasten tulon myötä, että kännit silloin tällöin kuuluu jotenkin asiaan. Ei kuulu. Alkoholia voi juoda seurustelu- tai ruokajuomana, mutta ei niin paljon että humaltuu, sen kun kaikki tajuaisi. Huumeet eivät onneksi ole koskaan olleet lähipiirissä mukana, eivätkä ole toivottavasti tulevaisuudessakaan. Vaikka lapsiensa puolestahan sitä jo murehtii niitäkin.

Töihin paluu siis edessä. Toivottua muutosta siis tulossa. Mutta onko se hyvä vai huono, jää nähtäväksi. Työ itsessään on aika puuduttavaa mutta parempi kun ei mitään. Jospa saisi jotain uutta opittua jonka turvin voisi hakeutua uuteen työpaikkaan. Tai jos jaksaisi vielä opiskella, joskus.

Kohta tulee vieraita. Ja illalla pitää jaksaa itse mennä vierailulle. Jos vetäisi hymynaamarin päälle, ehkä unohdan hetkeksi kaiken ja rentoudun, vaikka vahingossa.